Mitä elämä lopulta antaa meille? Jokainen meistä päätyy vääjäämättä suonpohjaan mätänemään, se on tiemme. Kaikki, mitä teemme, koemme tai tunnemme, on vain osa matkaa, joka ei johda mihinkään. Joku sanoi, joskus, että matka on määränpäätä tärkeämpi. Onko matkassa ilman määränpäätä mitään mieltä?

Ilta on saavuttanut kauniin valonsa, maailma on pehmeä ja keltainen. Linnut ja kukat käyvät nukkumaan, luonnon oma tuutulaulu. Nyt olisi helppo uskoa satuihin, uskoa, että kaikella on sittenkin jokin merkitys. En halua elää tätä hetkeä yksin.

On vaikeaa olla aikuinen, olla vastuullinen ja hyvätapainen. On muutenkin vaikea olla minä. Itseään ei voi valita, minulla on vain nämä kehykset, joihin on jo jotain töhritty, eikä mitään, yhtäkään arpea, voi enää pyyhkiä pois. Toiset ovat piirtäneet minuun pehmeällä lyijykynällä kauniita sanoja, toiset ovat painaneet terävän ja vaativan tussinsa iholleni säälimättä, ja saaneet tuhannet katkerat kyyneleet vuotamaan.

Kyyneleet, jotka eivät koskaan lopu. Kyyneleet, jotka muistuttavat surusta ja väsymyksestä, kivusta ja sairaudesta. Syli lämmin, sydän kylmä ja tyhjä. Elämän puhaltaminen ei käy hetkessä.

En haluaisi elää ikuisesti, sillä ainut lohtu tuskan keskellä on tieto kaiken katoavaisuudesta. En enää rankaise itseäni, en enää elä vain kivulle. Mikään ei kuitenkaan vie pois surua, ei mikään.

Et edes sinä, joka pyyhit jokaisen kyyneleeni, kun yö muuttuu liian pimeäksi.

Onneksi osaan rakastaa. Onneksi saan rakastaa niin monia.

Taidan olla paha ihminen, itsekäs ja kateellinen. Se ei tosin haittaa minua yhtään. Kusipäisyys ei haittaa kusipäätä koskaan. Olen hyvä niille, joille haluan olla.

Siksi kai pidän Joelista niin älyttömästi. Se antaa minun olla ilkeä. Osaan olla ilkeä. Pidän ihmisten arvostelusta. Tyhmät, lihavat tai muuten vain ärsyttävän oloiset ihmiset ovat minun listallani. Voisin sanoa olevani vain kateellinen, mutta se ei ole totta. En pilkkaa niitä, joita kadehdin. Minä olen vain ilkeä.

Puhelin meni rikki ja muutamia hyvinkin tärkeitä numeroita katosi avaruuden mustiin aukkoihin. Olen kuitenkin liian laiska etsimään niitä uudelleen. Laiskuus on suurin este minun ja tulevaisuuteni välissä. En jaksa kirjoittaa ilman inspiraatiota, en sillä käyn töissä ja seurustelen, laitan ruokaa, siivoan ja teen jatkuvasti kaikenlaista. Ihmissuhteet imevät minut tyhjiin. Sekin on kyllä oma vikani, oma käytökseni, jonka syitä en tiedä ja jota en osaa muuttaa.

Tekee mieli ostaa uusia kauniita vaatteita, mutta se vain masentaa.

Tissit roikkuvat.

Täällä on kolmekymmentä hikistä nörttiä, jotka kurkkivat hameeni alle.

Täällä on monta tietokonetta.

Täällä on kivaa ja liian pieni sohva.

Koko arvomaailma on heittänyt häränpyllyä. Kun suurin osa kavereista kuuntelee paskaa heviä, ei tule käytyä keikoilla. Kuitenkin täältä löytää samantapaista yhteisöllisyyttä. Ehkä minä en haekaan musiikkielämyksiä, ehkä minä haen yhteisön hyväksyntää.

Kirjoitukset ovat ohi. Äidinkieli lähti ällänä, englanti keikkui c:n ja m:n rajoilla ja ranskan tuloksia en ole edes uskaltanut kysellä. Olo helpottui hetkeksi, nyt alkaa lopputyö painaa päälle.

Olen kirjoitellut ja hionut hulluna novellejani. Pelottaa antaa jotain niin henkilökohtaista armottomien kriitikoiden hampaisiin. En osaa olla tyytyväinen työhöni, enkä osaa ottaa positiivista palautetta vastaan. Jotenkin haluaisin, että kaikki lukisivat ne, toisaalta taas en. Pelkään paljastuvani. Pelkään että minut revitään rikki, jos olen niin alasti kaikkien edessä. Saatan vaikuttaa rohkealta, mutta oikeasti pelkään kuollakseni.

Kuuntelen vain CMX:ää ja itken. En ole surullinen ja kaikki on ihan hyvin. Ehkä herkkyys johtuu pienestä lapsesta, joka sai hormonit heräämään. Olen oppinut itkemään ja nyt en voi lopettaa.

Kesä tulee, viime yönä näin unta Provinssinrockista. Kesä on toisaalta kysymysmerkki. Se sama joukko, jonka kanssa olen kulkenut viimeiset vuodet, tuskin kokoontuu tänä vuonna. Osa vanhoista on säilynyt matkassa mukana, mutta tilalle on tullut paljon uusiakin. Ehkä nämä muutokset ovat vain aikuistumista.

Tuleeko minusta koskaan aikuista? Haluan olla minä.

Tänään on täydellinen kuunpimennys alkaen 5:26. Sellainen tulee seuraavan kerran kahdenkymmenen vuoden päästä, eli kannattaa valvoa tänään. Sen sanon.

Tämä on uudistusten aikaa. Sen lisäksi, että kirjoitan taas tänne, olen luopunut joistakin absoluuttisista periaatteistani.

Nyt nukkumaan, hemmot!