Mitä elämä lopulta antaa meille? Jokainen meistä päätyy vääjäämättä suonpohjaan mätänemään, se on tiemme. Kaikki, mitä teemme, koemme tai tunnemme, on vain osa matkaa, joka ei johda mihinkään. Joku sanoi, joskus, että matka on määränpäätä tärkeämpi. Onko matkassa ilman määränpäätä mitään mieltä?

Ilta on saavuttanut kauniin valonsa, maailma on pehmeä ja keltainen. Linnut ja kukat käyvät nukkumaan, luonnon oma tuutulaulu. Nyt olisi helppo uskoa satuihin, uskoa, että kaikella on sittenkin jokin merkitys. En halua elää tätä hetkeä yksin.

On vaikeaa olla aikuinen, olla vastuullinen ja hyvätapainen. On muutenkin vaikea olla minä. Itseään ei voi valita, minulla on vain nämä kehykset, joihin on jo jotain töhritty, eikä mitään, yhtäkään arpea, voi enää pyyhkiä pois. Toiset ovat piirtäneet minuun pehmeällä lyijykynällä kauniita sanoja, toiset ovat painaneet terävän ja vaativan tussinsa iholleni säälimättä, ja saaneet tuhannet katkerat kyyneleet vuotamaan.

Kyyneleet, jotka eivät koskaan lopu. Kyyneleet, jotka muistuttavat surusta ja väsymyksestä, kivusta ja sairaudesta. Syli lämmin, sydän kylmä ja tyhjä. Elämän puhaltaminen ei käy hetkessä.

En haluaisi elää ikuisesti, sillä ainut lohtu tuskan keskellä on tieto kaiken katoavaisuudesta. En enää rankaise itseäni, en enää elä vain kivulle. Mikään ei kuitenkaan vie pois surua, ei mikään.

Et edes sinä, joka pyyhit jokaisen kyyneleeni, kun yö muuttuu liian pimeäksi.

Onneksi osaan rakastaa. Onneksi saan rakastaa niin monia.