Kirjoitukset ovat ohi. Äidinkieli lähti ällänä, englanti keikkui c:n ja m:n rajoilla ja ranskan tuloksia en ole edes uskaltanut kysellä. Olo helpottui hetkeksi, nyt alkaa lopputyö painaa päälle.

Olen kirjoitellut ja hionut hulluna novellejani. Pelottaa antaa jotain niin henkilökohtaista armottomien kriitikoiden hampaisiin. En osaa olla tyytyväinen työhöni, enkä osaa ottaa positiivista palautetta vastaan. Jotenkin haluaisin, että kaikki lukisivat ne, toisaalta taas en. Pelkään paljastuvani. Pelkään että minut revitään rikki, jos olen niin alasti kaikkien edessä. Saatan vaikuttaa rohkealta, mutta oikeasti pelkään kuollakseni.

Kuuntelen vain CMX:ää ja itken. En ole surullinen ja kaikki on ihan hyvin. Ehkä herkkyys johtuu pienestä lapsesta, joka sai hormonit heräämään. Olen oppinut itkemään ja nyt en voi lopettaa.

Kesä tulee, viime yönä näin unta Provinssinrockista. Kesä on toisaalta kysymysmerkki. Se sama joukko, jonka kanssa olen kulkenut viimeiset vuodet, tuskin kokoontuu tänä vuonna. Osa vanhoista on säilynyt matkassa mukana, mutta tilalle on tullut paljon uusiakin. Ehkä nämä muutokset ovat vain aikuistumista.

Tuleeko minusta koskaan aikuista? Haluan olla minä.