Yksitoista vuotta koulua ja tähän on päästy. Muutaman kymmenen kalpeaa ja hiljaista nuorta istuu jääkylmässä salissa epämukavilla keikkuvilla tuoleilla ja miettii, saako vielä puhua. Salin etuosassa pörröö sadistisesti pikkutarkoista säännöistä ja traditioista nauttivia opettajia. Pian julistetaan täysi hiljaisuus saliin, pian murskataan unelmat.

Kuuden ahdistavan tunnin jälkeen kalpeat kasvot ovat muuttuneet punakoiksi. Vapina käsissä yltyy. Ranne kramppaa, sormissa on vesikelloja. Joku opettaja taapertaa nurkan takaa.

"Eikö ollutkin mukava tällä kertaa?"

Se hymyilee itseriittoisesti. Hymyillään takaisin, ei vastata mitään. Se menee ohi. Joku painaa päänsä käsiinsä. Joku toinen tiedustelee, milloin saadaan tuloksia.

Minä en halua tuloksia. En halua kuulla nöyryyttäviä pistemääriä tai pettynyttä ääntä. Minä tein osuuteni, eihän minun tarvitse kuulla tästä enää mitään?

Minä voisin jättää tämän tähän. En minä halua valkoista lakkia. Ei se sovi minulle. Oksennen ahdistukseni ulos ja menen nukkumaan. Tuijotan tv:stä Dr. Philiä, ettei minun tarvitse ajatella mitään.