Jos ei olisi rakkautta, mikä tekisi tästä maailmasta tämän? Olisivatko ihmiset vain vaistojensa ohjailema varjo, hämärä muisto ihmisyydestä eläimessä? Rakkaus on läsnä jokaisen päivän jokaisessa hetkessä. Kukaan ei voi elää ilman. Jokainen tarvitsee rakkautta, mutta jokaisen pitää myös rakastaa. Edes äitiä. Aasian lastenkodeissa lapset kuolevat suruun. Heillä ei ole ketään, joka rakastaisi. Heillä ei ole ketään, jota rakastaa. Me voimme pelastaa toisemme rakkaudella. Jos olemme varmiita kohtaamaan sen kaiken kipeyden, me olemme valmiit tähän maailmaan. Kun rakastaa, ei tarvitse muuta. Rakkaus tappaa. Rakkaus saa ihmiset tarttumaan nimettömiin pilleripurkkeihin ja hyppäämään silloilta kuohuviin vesiin. Rakkaus on suurempi kuin meistä kukaan uskookaan. Sen valta ulottuu meidän ylitsemme. Kukaan ei voi välttyä siltä, ei kukaan. Sen polttava tuska ja sen kauneus. Siinä koko maailma. Siinä totuus. Siinä olemme me, alasti omana itsenämme. Jos antautuu rakkaudelle, se puhdistaa meidät. Se tekee meidät kokonaisiksi. Kasvaakseen vahvaksi, täytyy tietää, millaista on olla heikko. Millaista on maata alasti katuojassa, yksin. Vasta kun tietää, mitä on yksinäisyys, voi antaa itsensä rakkaudelle. Voi antaa itsensä toiselle, alastomana ja kokonaisena. Virheiden ja kauneuden täydellisyytenä. Vapaana omasta itsestään, muttei silti koskaan kokonaan kenenkään toisen omistuksessa. Voi päästää irti tästä maailmasta, voi kohdata jotain, josta ei voisi edes haaveilla. Rakkaus tekee hetkille merkityksen. Ei kenenkään tarvitse kiivetä Mount Everestille tunteakseen itsensä tärkeäksi. Jos rakastaa tarpeeksi, elämän merkitys löytyy arjesta, likaisista tiskeistä ja perhosista. Kesän ensimmäisistä kukkasista ja elokuun kypsyvistä viljapelloista. Lumihiutaleiden hiljaisesta täydellisyydestä ja puhtaista lakanoista. Rakkaus tekee hetkistä kauniita. On vain osattava katsoa. On löydettävä oma rakkautensa.

Anteeksi. Sitalopraami.