Jokainen kesä on aina erilainen. Jokaisen kesä on aina erilainen. Kesiin uhrataan lukemattomia unelmia ja vaatimuksia, suunnitelmia. Jokaisen kesän uskotaan olevan jotain uutta ja mystistä. Kesäisin rakastutaan ja käännetään uusia lehtiä elämässä. Kesä ei ole arkea, kesä on jotain aivan muuta. On mansikkakesää raitasukilla, puumajoilla ja mummon mehulla. On kesämieskesää ruskettuneilla vartaloilla ja aurinkorannoilla. On sateisia kesiä täynnä pelikortteja, hyttysiä ja ukkosmyrskyjä. On hellekesiä, jolloin jäätelö sulaa nopeammin kuin kieli käy ja asvaltti tuntuu pehmeältä jalkojen alla. On leirikesiä vuotavissa teltoissa ja lämpimissä makuupusseissa. On ilmastoituja kesiä uusissa autoissa ja elokuvateattereissa. On sukujuhlia ja kaverikokoontumisia. On töitä ja kesälukemista. Kesäkausi on aina yhtä ihmeellinen.

Lapsuuden kesäkauden kohokohta oli aina se yksi viikko serkkujen kanssa vanhalla maatilalla. Ehkä sen viehätys perustui pitkään automatkaan; hyvää kannatti odottaa. Ehkä serkut tekivät niistä hetkistä parhaita. Muistan, miten samoja asioita me siellä vuosi vuoden jälkeen teimme. Muistan, miten hyvältä maistuivatkaan uudet perunat ja savukala. Kun täti eräänä päivänä kaivoi komerostaan oikeita jäätelötötteröitä ja pyöräytti niihin pallot päälle, tuntui se oikealta juhlalta. Paikka oli lähellä järveä ja paljon me jaksoimmekin pulikoida. Joku toi jostain vanhan traktorin sisäkumin ja siitä muodostui heti oikea hitti, ehdoton lempilelu. Uimaan me aina kipitimme uimapuvut päällä ja takaisin sitten pelkissä pyyhkeissä, kun jostain syystä aina riisuimme uimapuvut ikivanhan savusaunan pukuhuoneessa ja jätimme sinne kuivumaan. Pyyhkeet putosivat matkalla, kun koitimme väistellä polunvarren nokkosia, paitsi sen kerran, kun päätimme kiertää nokkoset ja päädyimme jotenkin läheisen tien varteen sipsuttelemaan. Joskus me kävelimme surutta ja silkkaa laiskuuttamme pellon poikki, vaikka tiesimme, ettei niin saa tehdä. Sadesäät pysyttelimme yleensä visusti sisällä. Me kulutimme tuntikausia kehitellen ja harjoitellen omia näytelmiä. Roolivaatteet saimme talon vintiltä, jonne oli jäänyt hirvittävät kasat edellisen vuosisadan vaatteita ja jopa muutama peruukki. Sukulaiset ja tutut ostivat aina lopulta lippuja kahden markan kappalehintaan ja toivat kukkapuskiakin mukanaan. Näytelmät olivat usein huimia spektaakkeleja ja sisälsivät tanssia ja lauluakin. Laulu oli muutenkin läsnä. Aikakone oli maailman paras bändi ja vanhat huhmareet toimittivat mikrofonien virkaa. Neiti Groove raikasi kovaan ääneen vanhan talon seinistä ja meistä piti tulla poptähtiä. Kerran värjäsimme hiuksiimme punaiset raidat, joita kannoimme ylpeinä loppukesän. Joskus me pyöräilimme tai kävelimme kyläkaupalle ostamaan karkkia. Juhannuskukkia kerättiin joka vuosi, vaikkei sulhasista mitään tiedettykään. Yöt nukuimme vierekkäin joko samassa sängyssä tai teltassa.

Nyt en ole moneen vuoteen käynyt lapsuuden kesäpaikassa ja serkkujakin näen valitettavan harvoin. Lapsuuden kesät olivat jotain ihmeellistä, josta en koskaan haluaisi luopua.

Nyttemmin kesät ovat muuttuneet tympäiseväksi ajaksi. Joutenolo ei sovi minulle. Sanasta "kesä" mieleen tulvii inhottavaa hienhajua ja rauhattomia rantoja. Kesäyöt eivät edusta enää mitään mystistä voimaa, vaan lähinnä siiderihumalassa kikattavaa neitokaista konttaamassa Aurajoen rannalla stringit vilkkuen. Samaisen leidin voi muuten bongata aivan jokaiselta festarilta. Siellä hän istuu jääkiekkoilevan poikaystävänsä hartioilla ja taputtaa aivan kaikille bändeille musiikkityylistä tai mistään muustakaan välittämättä. Tämä pimuhan ei muutenkaan tiedä yhdeltäkään bändiltä muuta kuin sen yhden radiossa soivan hitin ja sen tullessa viimeisenä biisinä heittää tytteli rintsikatkin jorpakkoon ja on todella, siis todella, fiiliksissä siitä. Siideriltä hän haisee edelleen, rakennekynnet ovat tippuneet ensimmäiseen pusikkoon.

Hieman kärjistäen. Se, mitä minun kesäni nykyään on, jääköön arvoitukseksi.